i'm
so
sorry.
olen tehnyt virheen.
se tuntuu niin pahalta
ja pelkään menettäväni
kaiken jolla on väliä.
vaikka tunnustinkin, kai,
niin se mitä tein humaltuneena
ja sen seuraukset ja ne valheet
ja kaikki se ruma ei katoa.
en ymmärrä miksi tuo rakastaa
ja haluaa olla kanssani aina vaan
kun minä itsekään en enää pysty
olemaan itseni kanssa sovussa.
oksetan ja kuvotan itseäni,
tuntuu että minussa on musta tahra
joka vain leviää ja tarttuu tiukemmin
kun yritän hangata sen pois pois pois.
ja taas kerran olen siinä tilanteessa
että ihmisten näkeminen ahdistaa.
tällä kertaa (ensimmäistä kertaa)
minulla on kuitenkin turvapaikka.
olen niin kiitollinen.
en ansaitse tätä hyvää.
minun pitäisi kadota pois.
lakata kylvämästä pahaa ympärilleni.
en saa sitä edes kirjoitettua pois,
tarvitsisin kipeästi ahdistuslääkkeitäni.
ne ovat kotona, minä olen pojan luona.
miten minä aion nyt jatkaa eteenpäin ?
tunti kerrallaan, pojan sylissä ?
kuulostaa houkuttelevalta,
mutta ei kovin kauaskantoiselta.
jos edes lääkäriin asti saan tehdä niin ?
